perjantai 18. elokuuta 2017

Kuxit

Eli kurpitsojen exit kurpitseriasta. Totesin, että kun elokuu on jo puolivälissä, ja osa kurpitsoista vain kukkii tai ovat tehneet pikkuruisen hedelmän, on näissä yölämpötiloissa (+3,5 C) turha enää hedelmiä odottaa. Ölkurbisin, pari Small sugaria ja kaikki Potimarronit jätin vielä toiveikkaina strutsinkakkakuorrutteella kasvamaan. Rolet oli yllättäen tehnyt muutaman minikurpitsan kuusaman lehdille, joten se on ainoa takuuvarma sadontuottaja tänä vuonna. Small sugarista oletettavasti tulee 2 hedelmää. Potimarron tekee aivan järjettömästi kurpitsoja, mutta kovin ovat pieniä ja keltaisia vielä. Kunpa nyt edes yhden saisi lautaselle asti. Hassua, että viime vuonna kurpitsoja sadonkorjattiin hiki hatussa, ja nyt saa vain nostella lonkeroita ja todeta ne tyhjiksi. Kylmä kesä teki sen, että kurpitsat pukkasivat vain mieskukkia, joista ei syötävää tule. Mutta ovat toki hyvä ruokabaari kimalaisille.

Muutenkin on puutarhassa jo alasajon meininki. Herneille on heitetty heipat; suippokaalit lammaskaalitettu; Epicure ja Jussi esikeitetty pakastimeen. Jussi oli hurjan satoisa, sileä ja ruveton - todella hieno pottu, jos vain sitä makua olisi ollut enemmän. Muut juurekset jäävät sadoltaan vaatimattomiksi, tosin ensimmäisen kerran elämässäni onnistuin kasvattamaan lanttua, joka säilööntyy laatikoksi joulua varten.

Suippokaali on ollut kauden yllättäjä. Se kasvoi nopeasti, teki ison, tiiviin kerän ja maistui todella makealle. Sitä tuli syötyä ihan sellaisenaan raakana, kun maku oli niin hyvä. Täytyy ens vuonna testata sitä uudestaan, jotta saa selville oliko makeuden takana kylmyys vai lajike (Greyhound). Kaalin kasvatus oli tänä vuonna naurettavan helppoa, kun kylmyys nujersi tuholaiset.

Kasvihuoneessa kurkut tekevät toista tulemistaan, ja ensimmäinen tomaattikastike on jo keitetty. Ananaskirsikka tekee hurjasti satoa, mutta tuo lajike on jotenkin ätläkän makuinen. Ei mene jatkoon. Flöristä ostettu munakoison taimi homehduttaa kaikki hedelmänsä, joten sen kohtalona on Muxit, eli exit kasvihuoneesta. Chileistä ainoastaan violetit versiot ovat valmiit; muut - kuten myös paprikat - ovat vielä täysin vihreitä. Riivin niiden lehtiä pois, jotta ne vähäisetkin auringonsäteet pääsisivät satoa kypsyttämään.

tiistai 15. elokuuta 2017

Aikainen kylväjä nappaa sadon

Aamulehdessä oli hämmentävä miniuutinen tämän vuoden kylvöistä. Kuulemma aikaisin tehdyt kylvöt ovat pärjänneet paremmin kuin myöhemmät. Syytä tähän ei kerrottu. Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että kylmään maahan ja säähän kylvetyt siemenet ovat kasvaneet reippaammin kuin lämpimämpään kylvetyt, mutta saman voi todentaa omaltakin kasvimaalta: ensimmäisestä kylvöstä itäneet siemenet tuottavat jo satoa, mutta uusintakylvöt ovat nippa nappa pois sirkkalehtiasteelta. Myös myöhemmin kesäkuussa tehdyt paikkauskylvöt ovat epäonnistuneet surkeasti ötököiden poissaolosta huolimatta. Ei tullut enää toista settiä tilliä, korianteria tai rucolaa. No, tänä vuonna täytyy olla tyytyväinen, että edes jotakin saa lautaselle.

Ötököistä puheen ollen, yllättäen iski kasvihuoneeseen kirvainvaasio. Luulin, ettei sitä lajia näin kylmänä kesänä näy, mutta muurahaiset ja kirvojen pissa paprikoiden lehdillä indikoivat muuta. Siinä sitten suivaantuneena rupesin litsimään öttiäisiä lehdiltä, kunnes näköhermo synapsoi aivoille, että kirvat eivät ole oransseja. Tarkempi syynäys osoitti, että keväällä hankitut petopunkit olivat lisääntyneet räjähdysmäisesti ja olivat urakalla popsimassa kirvoja :-0 Luulin, että punkkifarmini oli ehtinyt ruuan puutteessa jo kuolemaan kasvihuoneessa, mutta jollain olivat eläneet, ja olivat nyt kasvattaneet BMI:nsä huikeisiin lukemiin kirva-aterioilla.

Myös ensimmäinen kimalainen suristeli kasvihuoneessa cucamelonien kimpussa. Olin jo riipimässä cuceja alas, kun vievät turkasesti tilaa, mutta eivät tuota mitään, mutta ehkäpä kimalaisen visiitti tuottaa muutaman hedelmän salaattikippoon.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Säilöntäsuoralla

Epäkesä on edennyt viimeiselle kolmannekselleen, ja kasvimaa alkaa olla rehevimmillään. Kävin pyyhkäisemässä kakkospakastimesta pölyt ja napsautin sen päälle, sillä nyt alkaa säilöntäkausi.

Normikesänä säilöntä alkaa viinimarjojen mehustamisella, mutta siihen ei ole tarvetta vielä ainakaan viikkoon, ellei jopa kahteen. Auringon ja lämmön puute ei todellakaan suosi marjoja. Vadelmat ovat pikkiriikkisiä raakileita; mansikat alkavat nyt vasta kypsyä, mutta ovat kovin vetisen makuisia - siis ne muutamat, jotka eivät ole homehtuneet. Viinimarjat ja karviaiset ovat ihan raakoja. Mustikkaa näkyy tulevan jonkin verran, mutta sitkeä tassutulehdus ja tukahduttavan kostea keli ovat pitäneet meidän tehokkaasti pois metsästä.

Nyt olen päättänyt, että joka päivä on säilöttävä jotain, mikäli tarjontaa riittää. Kurkut viipaloituvat mausteliemeen, kukkimisen kynnyksellä olevat yrtit surautan pestoksi (eilen tein huippuhyvän shiso-limebasilikapeston. Melkein söin sen siltä seisomalta) ja perunat esikeitän pakastimeen. Hirmuisen suureksi kasvaneen suippokaalin (1,7 kg ilman uloimpia lehtiään) suikaloin ja haudutin karitsankieliliemessä tuoreiden laakerinlehtien kanssa ja laitoin rasioissa pakastimeen. Sitä voi talvella hyödyntää keitoissa, padoissa, piirakan täytteenä ja lasagnessa.

Kuvassa oleva kasa pakastui nyrkin kokoisissa kököissä nimikkeellä "lehtisilppu". Silppu koostuu köynnöspinaatista, red orachesta (mikä lie suomeksi) ja lehtikaalista. Pehmitin niitä hitusen pannulla öljyn ja vesitilkan kera, ja ajattelin käyttää samoilla tavoin kuin suippokaalta. Red orachen kohdalla kävi hauska yhteensattuma, sillä heinäkuussa hyödynsimme Avoimia puutarhoja ja piipahdimme Lahtuan tilalla, missä koulutetaan kokkeja kasvien ja yrttien saloihin. Red orachea kasvoi sielläkin, mutta harmiksi siinä ei ollut nimikylttiä, joten en tiedä millä nimellä sitä siellä kasvatettiin. Maku ei siinä ole kovin kummoinen, hiukan ehkä punajuuren ja mangoldin tyyppinen, mutta ei niin multainen, ja hitusen hapahko. Mutta se hauska fiitseri siinä on, että se värjää kaiken ruuan pinkiksi.

Tänään, jahka tuo kaatosade taukoaa, ajattelin käydä herneiden kimppuun ja keksiä niistä jotakin säilöttävää mintun kera. Herneitä tulee nimittäin yllättävän paljon, eikä kaikkea ehdi tuoreena syödä. Eikä niissä(kään) ole toukkia!

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Burpless rulaa

Kurkku on maailman helpoin kasvatettava, sillä ainoa asia, mistä pitää pitää huolta on se, ettei liian monta yksilöä kylvä. Etikkakurkkuihin ja pikkelsseihin kurkkua saa kyllä säilöttyä, ja tuoreena heitettyä salaatteihin, keittoon ja leivän päälle, mutta siltikin sato pääsee yllättämään, ja niinpä sitä kiikuttaa kurkkuja kamuille ja toimistoon.

Paitsi tänä vuonna. Kurkkujen varret ja lehdet kasvaa komeina ja terveinä, mutta pölyttäjien puute jättää sadon vaatimattomaksi. Viime vuonna koko kurkkuseinä pörisi kimalaisista, mutta tänä vuonna ei kasvihuoneessa ole ollut yhtäkään kimalaista, mikä näkyy myös siinä, ettei cucamelonista tule lainkaan satoa. Cucamelon kukkii hurjasti ja köynnöstää jo kasvihuoneen katossa, mutta yhtään ainutta hedelmää ei niistä sadoista kukista tule. Montakohan vuotta menee kimalaiskannan toipumiseen :-/

Kurkkutasting ollaan kuitenkin saatu pidettyä, ja myös maun puolesta kurkkuvuosi on melkoinen katastrofi. Kyllä pussillinen Burpless tasty greeniä voittaa nuo 4 muuta pussia. Delistar on kaunis, kalpeanvihreä kurkku, joka kasvattaa hienon, muhkean, suoran patukan. Maku on hyvä mutta hentoinen, joten ei jatkoon. Marketmore on kuin norsun nahkaa järsisi. Kuori on paksu ja sitkeä, hedelmäliha puisevahko, eikä kurkku maistu juuri millekään. Nimestä päättelin, että kyseessä olisi satoisa lajike, mutta ei tuosta ole vielä saatu kuin 4 kurkkua. Onneksi. On se sen verran hirveä. Mutta ei niin hirveä kuin Chinese slangen, jonka piti kasvattaa puolimetrisiä, makeita kurkkuja. Pari suhteellisen kookasta yksilöä ollaan saatu, ja ensipuraisulla maku on todella makea. Mutta sitten iskee kitkeryys. Aivan kuin flashback varhaisteini-iän Kynnelistä :-X Syynä on varmaankin se, että multa pääsee välillä kuivahtamaan, mutta turha kasvattaa tuollaista lajiketta, joka ei tämän puutarhurin kastelua kestä.

Heroica on ainoa, joka tämän kurkkuvuoden pelastaa. Se jaksaa tehdä hoikkia, sileitä kurkkuja, joissa makua riittää. Ei se Burplessia parempi ole, mutta parempi kuin yksikään noista muista.

Ensi vuoden strategia on siis heittää Marketmoren ja Chinese slangenin siemenillä vesilintua, ostaa tilalle Burplessia ja kidnapata pihapiirin kimalaisia (jos niitä siis on enemmän kuin ne 2, jotka täällä on tänä kesänä pyörinyt) kasvihuoneeseen.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Yllättävän hyvä papusnäkki

Instagramin syövereistä pompsahti silmille mielenkiintoinen papusnäkki, jota piti tietenkin heti kokeilla. Kylmä kesä on tosin papusatoa verottanut ihan urakalla - tietysti juuri silloin, kun koekylvössä on Jungleseedsin mielenkiintoisia lajikkeita. Niistä ei varmaan saada yhtään satoa, eikä Blauhildekään vielä edes kuki. Fasold oli tehnyt muutaman palon alaoksilleen, joten poimin ne mukaan ja muutaman kourallisen nipsin Ferrarista, jonka palot ovat vielä melko pieniä, mutta siltikin maukkaita.

Pyörittelin palot kananmunassa ja sitten parmesan-korppujauhoseoksessa. Levitin palot pellille ja laitoin uuniin 180 asteeseen vartiksi. Melko mahdoton oli saada tuota seosta pysymään vahamaisten papujen päällä, mutta kyllä sitä sen verran tarttui, että saatiin uunista ulos mahtavan maistuva iltapala. Instagramissa tyypit olivat tehneet pavuille myös dipin, mutta me rouskuteltiin nämä sellaisinaan, eikä kaivattu dippiä. Seuraavalla kerralla voisi parmesanin ja korppujauhon sekaan ripsiä muutaman chilihiutaleen.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Suuri pottutesti 2017

Tänä(kin) vuonna perunalajikkeiden hankinta meni suurilta osin arpapeliksi, sillä vanhoja, hyviksi koettuja lajikkeita ei ollut keväällä saatavilla. Hankintakriteereinä olivat tutut "pitää olla kiinteä" ja "pitää maistua jollekin", joskin nämä määreet perunoiden mainospuheissa eivät aina pidä paikkaansa. Nyt onnistuttiin melko hyvin: lajikkeet ovat kiinteitä ja makuakin löytyy kolmessa neljästä.

Jussia haluttiin kokeilla siksi, että sitä mainostettiin Timoksi, johon on jalostettu maku, eli hyvässä lykyssä lautasella olisi maukas varhaiskesän varhaisperuna. Tämän "kesän" perusteella ei varhaisuudesta voi sanoa mitään, mutta kasvihuoneessa nököttäneestä ämpäristä saatiin muutama Jussi juhannukseksi ja avomaallakin se on tehnyt satoa jo muutaman viikon. Jussi on hailun vaalea, pyöreähkö, kiinteä peruna, johon hyvällä mielikuvituksella voi kuvitella maun. Ei se niin tyystin mauton ole kuin Timo, mutta toivottavasti geenipankissa on vielä muutama makumolekyyli siihen lisättäväksi.

Enää en muista, mitä muita siemenperunoita Flörissä oli tarjolla, mutta Jussin lisäksi ostoskoriin päätyi Marabel. Kiinteä ja maukas olivat senkin määreet, ja KVG antoi tulokseksi, että se on kermainen, maistuva ja paras muussipottu. Vielä sitä ei olla muussitettu, mutta on kyllä tekstuuriltaan kiinteä ja makuakin löytyy mukavasti. Väri on kauniin kellertävä, mikä on yleensä hyvän potun merkki. Tätä voi ihan hyvin ostaa uudelleen, ellei sitten eteen tule parsaperunaa tai Mayan Twilightia, jotka yhdessä Pink fir applen kanssa ajavat kaikkien muiden pottujen edelle.

Hyötykasviyhdistyksen pottutarjontaa joutui odottamaan harmillisen pitkään, mutta kun "kesä" oli myöhässä (eihän se ole vieläkään alkanut), ei myöhäinen istutus haitannut. Nyt kukkivat sekä Epicure että Pink fir apple.

Suurin osa Hyötykasviyhdistyksen perunoista oli jauhoisia, joten lajikkeiden valinta oli helppoa. Vain nuo kaksi olivat kiinteitä. Aiempina vuosina olin todennut, että 4 perunalajiketta on meidän kulutukseen ihan liikaa, mutta Pink fir applea ei voinut jättää ostamatta, kun sitä viimein taas sai, ja tokihan Epicurea piti päästä kokeilemaan.

Eilen syötiin ensimmäiset Epicuret ja se osoittautui ehdottomasti jatkoon meneväksi perunaksi. Vaikka se on samanlainen hailu pallo kuin Jussi, on siinä huikeasti makua ja makeutta. Todella hieno peruna. Bonuksena vielä se, että sen siemenpotut pysyvät ihmeen kiinteinä mullan alla. Ei ole pelkoa siitä, että sormet litsahtavat läpi limaisen, mädäntyneen siemenpotun.

Viime vuonna tähän aikaan jo kovasti esikeitettiin perunoita pakastimeen talven varalle. Tänä vuonna perunateatteri mennee elokuun loppuun. Kyseinen säilöntäkeino on siitä huono, että kun läpi talven saa uuden perunan makuisia pakastepottuja, ei keväällä pysty kaupan vanhoja perunoita syömään. Makuero on hurja.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Joku tykkää kylmästä kesästä

En siis suinkaan millään muotoa minä, vaan parsakaali. Ensimmäinen calabrese alkoi olla jo syötävän kokoinen, ja koska sen asuttama kaalilaatikko pullisteli kasveista, päätin napata koko parsakaalin pois, jotta muille jää tilaa. Normaalisti toki jätän sen paikoilleen ja odotan, että se tekee sivukukintoja. Pari sivukukintoa oli tuohon yksilöön jo ilmestynyt, joten nappasin ne suuhuni. Mikä makeus! Aivan käsittämätön. Jopa kaalin lehtiruodit olivat niin hyviä, että niitä pystyi nakertamaan raakoina. Leikkasin kaalin varresta siivun paremmalle puoliskolle ja hänkin totesi, että nyt on maut kohdillaan. Saman totesi myös naukseri, joka biimautui itsepintaisesti kaalikipon äärelle.

Muistan vuosien takaa, miten ensimmäiset kylvämäni parsakaalit olivat hurjan hyviä, mutta sen koommin ei olla vastaaviin makukokemuksiin päästy, vaikka lajike on silloin tällöin ollutkin sama. Näköjään kyse ei olekaan lajike-erosta vaan säätilasta. Kylmä saa houkuteltua kaalista makeuden esiin. Tai siis ainakin parsakaalista. Kyssää ei tunnu mikään hetkauttavan suuntaan tai toiseen, ja muista kaaleista ei ole vielä kokemusta tältä vuodelta.

Ensimmäinen parsakaali höyrytettiin kevyesti ja tehtiin balsamicosta ja mirinistä sille kastike; toinen kaali wokattiin villilohen ja Lidlin yllättävän hyvien munanuudeleitten (maistuvat jotenkin seesamiselle) kanssa. Ei ole parsakaalin käsittely ollut vielä kertaakaan näin helppoa, sillä ne ovat täysin toukattomia. Aiemmin on joutunut lilluttamaan niitä seitin varassa roikkuvia toukkia suolavedessä ja sittenkin nyppiä loput pois ruokalautasella.

Kylmä sää tekee myös sen, ettei parsakaali herkeä kukkimaan, joten kaikkia ei joudu heti peräjälkeen syömään. Paitsi että eipä keittiötarhassa juurikaan muuta tarjottavaa vielä ole. Salaatin saa nippa nappa tehtyä salaatinlehdistä, kurkusta ja sokeriherneiden aluista (tosin naukseri päivystää sokeriherneobeliskin äärellä joka kerta, kun mennään ulos. Eipä tuo kohta 13-vuotias tuossa enää monta sokerihernekesää heilu, joten suosiolla se saa niin paljon kuin tahtoo). Pensaspavut onneksi alkavat tehdä satoa, ja ensimmäinen keskenkasvuinen Ferrari päätyikin eilen lautaselle, kun en malttanut enää odottaa. On siinä vain hieno maku. Paljon parempi kuin keltaisella vahapavulla, mitä olen tähän asti pitänyt pensaspavuista parhaimpana.

Kurpitsojen kohtalo hiukan jännittää kylmyyden ja pölyttäjien puutteen takia. Kovasti ovat tehneet vain miespuolisia kukkia ja suikertaneet lonkeroitaan piiiiitkiksi. Small sugarissa on kahden nyrkin kokoinen alku, ja Potimarron on tehnyt muutaman vauvan nyrkin kokoisen hedelmän. Muut vielä miettivät asiaa.